Eilen keskiviikkona tapahtui sellasta mitä ei olekaan tapahtunut sitten lapsuus vuosieni. Äitee ja iskä tuli töistään kotiin, joivat siinä sitten sumpit ja antoivat mullekin tuoretta paistijauhelihaa. Söin sen näkööni siinä baaripöydällä niiden kahvikuppien keskellä. Jaa että miks olin pöydällä. No siin on niin kiva olla kun baarpöydän valot lämmittää samalla niskaa ja näkee koko ajan ettei ne syö mitään parempaa ku mä.
Asiaan.... siis joo. No siinä ne höri ne litkunsa ja sit vaihtovat vähän vaatteita (ei siis keskenään kuitenkaan) ja sitten emäntäni otti mun valjaat - vähä mä pelästyin hei - nehän otetaan esiin silloin kun lähetään lekurille tai muuten ikävään paikkaan. Mutta ajattelin että katotaan nyt sitten mitä ne on keksinyt kun ne koko ajan höpötti: "Nyt et Patu arvaa mihin mennään!?" No enhän mä oikeesti sitten arvannutkaan.... Autoon mentiin ja etupenkiltä äiten sylistä näin koko ajan uusia masemia, paljon autoja, valoja, ihmisiä, liikennevaloja, pyöräilijöitä ja paljon kerrostaloja. Sit auto pysäytettiin ja oltiin Tampereen alarannassa. En o muuten ikinä käyny. En tiedä ootko sinäkään mutta sen kerron sulle että iso paikka ja siel oli autoja, ihmisiä, lunta, loskaa ja meteliä aivan liikaa.
No sit mentiin yhteen korkeeseen taloon ja mä jo ennätin arvaileen mielessäin, että onkohan tämä nyt hammas-, silmä-, korva- vai mikä ievanan tohtori vastaanottaa näin korkeessa paikassa. Mutta hämmästykseni oli totaalinen - ei ole tottakaan, pääsin kyläileen sellasen tätskän ja sen miehen luo, jotka ovat mua lapsena joskus hoitaneet. Täytyy sanoo, että siisti oli luukku, isot tilat eikä sängyn altakaan jääny pölypallerot karvoihin. Se oli parasta, että jääkaappi oli täynnä kaikkee hyvää, leikkelettä, jäätelöä ym hyväskää. (Kermaa ei tarjoiltu). Ensin en meinannu tunnistaakkaan sitä metallisen näköstä kaappia jääkaapiksi kun meillä kotona on valkonen, mutta sit kun oikein tarkasti kuuntelin niin hokasin, että hei siinä on melkein yhtä kutsuva ääni kun kotona olevassa jääkaapissakin. Vatta oli täynnä ja kävin ottamassa pienet tirsat sitten kylpyammeessa, joka sekin oli hieman erilainen kun kotona mut ihan ok silti.
No sitten toi kotoväki sai päähänsä lähtee kotiin vaikka mä olisin mielelläni jatkanu unia sänkykamarissa isojen tyynyjen välissä kyläpaikan parivuotees, mutta Kollin on tehtävä mitä Kollin täytyy eli mun piti sit taas mennä hissillä monta kerrosta alaspäin ja ahtautua autoon. Katella pimeydessä killottavia ja ohikiiltäviä lamppuja, autoja yms ja vihdoin sitten pääsin yöunille kotiin.
Ette usko kollit ku tuntu hyvältä päästä vähän tuulettuun kodin ulkopuolelle, ilman ettei heti lyöty jotakin mittaria takamukseen tai neulaa nahan alle.
Piristävää näin pimeänä aikana tehdä jotakin repäsevää - kokeilkaa tekin se kannattaa!
